30. Vuosisadan rakkaustarina.

Osan lukumusiikki.

***

Shanna

N. kaksi kuukautta myöhemmin.

 Sormeni olivat aivan jäässä ja yritin hangata niitä vimmatusti yhteen, että tulisi edes vähän lämpimämpi. Olin seissyt jo yli tunnin hautausmaan pihalla, vaikka kaikki vieraat olivat jo lähteneet. Jäjellä oli vain osa minun perheestäni. Minä olin jo itkuni itkenyt, olihan siitä jo melkein kolme viikkoa kun sain kuulla suru-uutiset.

 Mummo itki papan haudalla. Oli outoa nähdä mummo niin haavoittuneena, hän oli yleensä niin vahva ja tiesi kaikkeen vastauksen.

 Aaron ja Hilary olivat lähteneet Jesperin kyydillä kotiin heti seremonian jälkeen. Jotenkin minusta tuntui, että minun piti jäädä loppuun asti.

 Isä katsahti vielä surullisen näköisenä kahta tuoretta hautaa ja painautui äidin syliin. Sekin oli aivan uusi näky. En ollut ikinä nähnyt isää noin surkeana. Isä oli vahva, ei isän kuulunut olla noin, noin poissaoleva.

 Tuomaspappakin seisoi vakavan näköisenä mummin haudan luona.

 Sydämessäni oli ontto tunne kun katsoin vanhempiani. Miltä tuntuisi jos menettäisin heidät molemmat ja vielä samaan aikaan? En pystynyt edes kuvittelemaan sellaista. Isä oli varmasti todella järkyttynyt. Millä todennäköisyydellä kaksi eronnutta ihmistä kuolee samassa kolarissa? Mikapappa oli ilmeisesti saanut sydänkohtauksen auton ratissa ja ajanut vastaantulijoiden kaistalle. Hän oli törmännyt suoraan Lindamummiin ja molemmat olivat kuolleet heti. Eihän sellaista oikeasti tapahtunut?

Havahduin kun äiti veti minut syliinsä. En ollut edes huomannut, että olin ruvennut itkemään. 

 - Tulisit kotiin yöksi. Sinun ei ole hyvä asua siellä kaupungin takaosassa, äiti sanoi hiljaa.

- Minä asun nyt siellä, joten minun on pakko oppia asumaan siellä. Älä äiti huolehdi, minä olen nyt aikuinen.

- No me ainakin viemme sinut. 

- Minä haluaisin kävellä, ethän pahastu?

- En tietenkään. Soitathan kun olet turvallisesti kotona.

- Tietenkin.

- Minä lähden nyt kotiin, sanoin isälle ja rutistauduin hänen syliinsä.

Isä silitti hajamielisesti hiuksiani ja katsoi minua pitkään silmiin.

- Mene varovasti.

- Menen. Hei, hei, sanoin ja painoin vielä kevyen suudelman isäni poskelle.

Vaikka me isän kanssa riitelemme aika usein, niin isä on silti läheisin minulle kaikista perheenjäsenistäni. En osaa sanoa miksi, mutta niin vain on. En ymmärrä miten pystyisin jatkamaan elämääni jos hänelle kävisi niinkuin papalle.

 Asuin todellakin kaupungin huonomaineisimmalla alueella, mutta siellä oli halvimmat vuokrat. Olin saanut pienen perinnön molemmilta isovanhemmiltani ja se mahdollisti kotoa pois muuttamisen.

 Tarkistin ulko-oven lukon kaksi kertaa, että se oli varmasti lukossa kun pääsin kotiin. Kaksi kuukautta olivat menneet kuin sumussa. Ekan kuukauden surin minun ja Nickin eroa ja heti kun aloin suunnitella tulevaisuuttani Mika ja Linda kuolivat. Tämä oli ehdottomasti elämäni kamalin talvi.

 Tunsin välillä kamalan huonoa omaatuntoa siitä, että isovanhempani olivat kuolleet ja silti välillä itkin Nickin perään. Toki itkin myös isovanhempieni perään, mutta ihan totuudellisesti kun ajatellaan niin kyllä minä Nickinkin perään itkin.

 Tälläisen käsittämättömän surun keskellä minusta oli ihan mielettömän väärin, että olin niin yksin. Hilary ja Aaron olivat kaksosia, joten heistä oli tukea toisilleen, en koskaan ylettäisi sen siteen tasolle mikä heillä oli toisiinsa. Ja isä ja äiti surivat keskenään ja mummosta ja papastakaan ei ollut lohduttajiksi tässä tilanteessa.

 Tällä hetkellä tunsin itseni aivan pohjattoman yksinäiseksi. Ja vaikka kuinka vakuuttelin ennen yliopistoa pitäväni Juliaan yhteyttä, niin se vain oli jäänyt. Mutta en halunnut nyt kyllä soittaa Sabrinallekkaan.

Masentuneena kellahdin sängylleni ja itkin itseni uneen.

***

Bella

 Talven jälkeen tavakseni oli tulla istuskelemaan hautausmaalle ja kuuntelemaan lintujen laulua. Ja kenenkään tietämättä tein surutyötä yhdessä Tuomaksen kanssa.

Aina välillä hän ilmaantui myös hautausmaalle ja istui hiljaa kanssani kuunnellen luonnon ääniä. 

 Emme yleensä puhuneet mitään. Istuimme vain, kaksi leskeä kahdestaan.

 Talvi oli ollut rankka, mutta nytkun kesä ilmoitti itsestään tunsin miten suru lipui kauemmaksi minusta. Aloin tuntea itseni taas ehjäksi.

 - Olen ajatellut, havahduin mietteistäni kun kuulin Tuomaksen matalan äänen.

 - Anteeksi, olin ajatuksissani. Mitä sanoit? sanoin häkeltyneenä.

- Olen ajatellut, Tuomas aloitti ja jatkoi sitten.

- Lindan ja Mikan kuolema laittoi minut ajattelemaan, että me emme ole enää niin kovin nuoria.

- Mitä ajat tuolla takaa? kysyin varovasti.

- Me emme saisi heittää aikaa hukkaa, Tuomas jatkoi.

- Heitämmekö me sitten mielestäsi aikaa hukkaan?

- Heitämme. Meidän pitäisi ruveta elämään taas.

- Mitä tarkoitat?

- Milloin sinä olet ollut onnellisimmillasi elämässäsi? Tuomas kysyi yllättäen ja katsoi vakavana minuun.

En ehtinyt edes kunnolla ajatella asiaa kun mieleeni palasi kuva minusta ja Tuomaksesta erittäin nuorina. Silloin kun lupasimme rakastaa toisiamme ikuisesti.

- Seuraavana päivänä kun Siiri syntyi. Ensin olit auttanut tyttäremme maailmaan ja sitten pitkän yön jälkeen kävelit huoneeseemme ja nostit sen pikkunyytin syliisi, vastasin ja tunsi piston sisälläni.

Tuomas hymyili.

- Olet oikeassa. En ole ikinä ollut niin onnellinen kuin silloin. Tietysti olin onnellinen silloin kun Jesper syntyi, mutta ensimmäisen lapsen syntymä on jollain lailla erityinen.

- Milloin olet ollut surullisimmillasi? Tuomas kysyi.

Olisin halunnut vastata, että silloin kun Mika kuoli, mutta se ei ollut aivan totta. Se oli surullista ja kamalaa ja odottamatonta, mutta tunnetasolla, se ei ollut kamalinta.

Tuomas oli oikeassa. Me olimme jo vanhoja, miksi minä valehtelisin.

- Silloin kun tajusin, että sinä olet todella luovuttanut meidän suhteen. Että meitä ei enää ole.

 - Minäkin olin silloin todella surullinen, Tuomas myönsi.

- Lähtisitkö sinä syömään kanssani?

Epäröin vain hetken. Mutta Tuomas oli oikeassa, aikaa ei saanut takaisin joten oli jatkettava eteenpäin.

- Mielelläni.

 Saavuimme vasta avattuun uuteen italialaiseen ravintolaan.

 Rantolassa oli hiljaista joten itse kokki tuli ottamaan tilauksemme.

 Saimme ateriat nopeasti ja minua alkoi jännittää jostain kumman syystä.

 Tuomas rupesi muistelemaan menneitä ja se sai minun pasmani kokonaan sekaisin.

Oliko siitä viattomasta ensisuudelmastakin todella jo kokonainen elinikä?

 - Sinä et pitänyt minuun mitään yhteyttä sen jälkeen, sanoin tuhahtaen miehelle.

- En uskaltanut, Tuomas sanoi virnistäen poikamaisesti. En voi uskoa, että tuo harmaapäinen mies on se poika, joka jahtasi minua yliopistolla.

- Et jättänyt minua millään rauhaan, hymähdin.

- Minun piti napata omani itselleni ennen kuin muut ehtivät, Tuomas naurahti ja sipaisi kevyesti poskeani. Hän sai minut yhä punastumaan näiden kaikkien vuosien jälkeen.

 Syötyämme päätimme kävellä koteihimme. Tähtitaivas oli kirkas ja saatoin melkein unohtaa sen, että olin ikääntynyt ja mieheni oli kuollut ja olin kävelyllä ex-mieheni kanssa.

Hetkellisesti saatoin tuntea olevani taas onnellinen.

 Säpsähdin mietteistäni kun Tuomas kääntyi vakavana minuun päin.

- Bella, minä haluaisin jakaa loput tästä lyhyestä elämästäni sinun kanssasi.

 - Emme me voi, vastasin säikähtäneenä.

- Miksi emme?

- No mitä lapsetkin sanoisivat? kauhistelin.

-Tomi saattaisi järkyttyä, mutta uskon, että meidän lapsemme olisivat onnellisia meidän puolestamme. Ja me olemme jo sen ikäisiä, että meidän pitäisi elää itsellemme, ei lapsillemme, Tuomas selitti.

 - Tiedätkö mitä? Olet ihan oikeassa. Minä haluan myös yrittää uudelleen, sanoin rohkeammin.

 Sydämeni läpätti ihan hullun lailla kun tunsin monen vuoden jälkeen valittuni huulet taas omillani. Siihen ne kuuluivat.

- Bella, minä en ikinä lakannut rakastamasta sinua.

Kyyneleet vierähtivät silmiini.

- En minäkään.

***

Shanna

 Laskin kännykän huokaisten keittiönpöydälle. Isä oli kuulemma ihan vauhkona ja äiti oli onnesta soikeena. Voisinpa minäkin tuntea jotain. Oloni oli niin tyhjä. Hilary oli kikattanut innoissaan puhelimeen kun oli kertonut, että pappa ja mummo ovat menneet salaa naimisiin.

 No kiva heille. Minusta tuntuu, etten saa mitään otetta elämästäni. Ajatelkaa nyt, minun isovanhempani ovat salaa menneet uudestaan naimisiin ja minä tönötän täällä jossain laitakaupungilla vanhassa murjussa.

 Olen niin yksin. 

Minusta tuntuu, että olen äärirajojeni ulkopuolella. Nappaan kännykkäni keittiönpöydältä ja etsin tutun nimen numero valikoimasta.

 - Hei, Shanna täällä. Mitä kuuluu?

- Shanna! Oletko se todella sinä?

- Jep, anteeksi, etten ole pitänyt yhteyttä. Minulla on ikävä sinua.

- Musta on tosi ihanaa kuulla susta, mutta mulla on nyt tosi huono tilanne.

- Ai, sanoin pettyneenä.

- Mut, mä muutan takas täältä Bridgeporttiin. Koska sulla on loma? Nähään silloin.

- Mä en opiskele enään, mä asun taas täällä.

- Aa. No meillä taitaakin olla aika paljon juteltavaa. Mä muutan ensi viikolla takas. Nähäänkö silloin? Julia kysyi hätäisesti.

- Joo, tietty, vastasin.

- No nyt mun on pakko lopettaa, mut soitellaan! Julia sanoi ja sammutti puhelimen.

Mitä hittoa?

~

Tää oli vähän erilainen osa muihin verrattuna. Mitäs tykkäsitte Bellan ja Tuomaksen vierailusta tarinassa? Muistikos kukaan noita nuoruusajan muisteluita?

Mitä mietteitä osasta?

:)