Prologi: Kun seinä tulee vastaan.

Osan lukumusiikki.

***

 Siiri Dono, 12- vuotias.

Siiri istui vuoteellaan ja yritti hengitellä rauhallisesti. Hän oli pienestä asti saanut aina silloin tällöin paniikkikohtauksia ja hän tunsi, että nyt oli taas tulossa yksi sellainen. Niitä tuli enää hyvin harvakseltaan, mutta tietynlaiset tilanteet laukaisivat ne. Yläkerrasta kuului äidin ja isän riitelyä niin kuin hyvin monena iltana nykyään. 

Hän yritti kovasti pinnistellä, että saisi pidettyä hengityksensä tasaisena, mutta heikolla tuloksella. 

 Lopulta hänen oli luovutettava ja pinkaistava yläkertaan äidin ja isän luokse. Matkalla portaisiin hän haukkoi henkeään vaivalloisesti.

 Vielä vanhempien oven takana hän arvioi tilannetta ja mietti olisiko hänen pakko mennä keskelle sotatannerta.

Isä ja äiti olivat molemmat lääkäreitä. He olivat sanoneet, että heti kun hän tunsi oireiden tulevan hänen olisi heti tultava ilmoittamaan, että kohtaus saataisiin mahdollisimman nopeasti rauhoittumaan.

Henkipihisten hän kurkisti avaimenreistä sisään huoneeseen. 

 Hän ei  täysin pystynyt kuulemaan mistä vanhemmat riitelivät, mutta sävy oli hyvin kiivas.

 Tuomas Dono, 38- vuotias. Bella Dono, 38- vuotias.

- Äiti, isä! Siiri vinkaisi ja työnsi oven auki koputtamatta.

Molemmat vanhemmat säpsähtivät odottamatonta tulijaa.

 - Siiri mitä nyt? Isä kysyi vakavana.

- Mä en saa henkeä, hän sanoi haukkoen henkeään ja purskahti hysteeriseen itkuun.

Molemmat vanhemmat katsoivat toisiaan syylisen oloisina.

 - Yritä hengittää tasaisesti, Tuomas sanoi ja meni tytön luokse ja hieroi rauhoittavasti tämän selkää niin kauan, että hengitys alkoi taas tasaantumaan.

 Bella vajosi tuolille ja hieroi jomottavaa ohimoaan.

Selvähän se oli. He olivat Tuomaksen kanssa aiheuttaneet tytön kohtauksen.

 Puoli tuntia myöhemmin Siiri käveli äitinsä perässä takaisin alakertaan.

- Äiti, mä en ymmärrä miksi mä aina saan niitä kohtauksia. Ei muut tytöt meidän luokalta saa.

 - Silloin kun sinä olit todella pieni niin meillä oli kotona tulipalo. Sen seurauksena sinä nukuit yösi todella huonosti. Minä luulen, että nämä paniikkikohtaukset juontavat juurensa sieltä.

 - Ai, Siiri vain totesi.

 - Äiti tuletko vielä hetkeksi tänne?

- Tietenkin kulta, Bella vastasi ja kapusi hänen viereensä vuoteelle.

 - Miksi te riitelette koko ajan isän kanssa?

- Sellaista se välillä on kun on paljon erimielisyyksiä. Anteeksi, että herätimme, Bella vastasi kun ei oikein tiennyt, että mitä sanoisi.

 Jonkun aikaa he siinä rupattelivat kunnes Bella torkahti. Siiri uskalsi viimeinkin ummistaa silmänsä kun äiti nukkui siinä vieressä.

 Tuomas raotti hiljaa Siirin huoneen ovea ja astui sisään. Hän oli tullut katsomaan mihin Bella oikein oli jäänyt, mutta siellä se nukkui yhdessä tytön kanssa.

 Siiri muistutti hyvin paljon äitiään samanikäisenä. Tuomas muisteli miten hän oli silloin viettänyt paljon aikaa kyseisen tytön kanssa. Kaikki oli silloin ollut niin mutkatonta. Toisin kuin nyt.

Jotain olisi tehtävä ja pian. Sillä lapset kärsivät.

~

 Aamulla herätyskellon soidessa Siiri tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Eihän hän ollut nukkunutkaan viime yönä kovinkaan montaa tuntia.

 Silmät vielä puoliksi ummessa hän hyppäsi alas sängystä ja yritti saada itsensä hereille.

 Hän petasi sängynsä ja toivoi, että tästä päivästä tulisi parempi kuin edellisestä.

 Saatuaan vaatteet päälle hän katsoi itseään peilistä ja nyrpisti nenäänsä kun näki tummat silmänaluset.

 Vähäsen hän tuputteli meikkivoidetta kasvoilleen, siveli luomiväriä ja sipaisi huulikiiltoa huulilleen. Isä ei pitänyt siitä, että hän meikkasi, mutta olihan hän jo oikeasti kyllin vanha siihen. 

 Veli oli jo syömässä aamupalaa kun hän laahusti leivän kanssa keittiönpöydän ääreen.

 Jesper Dono, 10- vuotias.

- Taas ne riitelivät eilen. Kuulitko? Siiri kysyi vaitonaiselta veljeltään.

- Miten olisin voinut olla kuulematta? Minun huoneenihan on ihan heidän vieressään, Jesper vastasi.

 - Sä myöhästyt jos et nyt syö sitä! Jesper kommentoi ja pinkaisi ylös kun kuuli koulubussin tööttäyksen.

 - Oota hetki! Siiri huusi ja jätti leivän pöydälle ja juoksi ulos.

~

 - Keskuteltaisiinko hieman? Tuomas sanoi kun Bella oli siivoamassa.

 - Senkus juttelet, Bella vastasi ja käveli miehen ohi keittiöön.

 - Samperei soikoon, lopeta nyt se astiakoneen täyttö ja kuuntele minua!

 - No mitä? Bella tiuskaisi ja löi tiskikoneen luukun kiinni.

- Eikö meidän sinusta olisi jo aika keskustella ihan vakavasti?

- Emmekö me sitten aina keskustele vakavasti? Bella vastasi ja kiinnitti vihdoin huomion mieheensä.

 - Minusta meidän pitää erota, Tuomas sanoi naama vakavana.

 - Anteeksi mitä? Bella sanoi ja valahti kalpeaksi.

- Onhan sinunkin pakko myöntää, että tämä ei enää toimi. Lapset kärsivät, sinä kärsit ja minä kärsin. Me emme muuta enää tee kuin riitele.

- Ainahan me olemme riidelleet, Bella vastasi kauhuissaan.

- Eikö se juuri ole ongelma? Tuomas esitti kysymyksen.

 - Ihan sama, Bella huokaisi alistuneesti ja marssi makuuhuoneeseen.

 - Ihan oikeasti me pyörimme ympyrää. Tämä ei etene mihinkään, Tuomas selitti ja käveli perässä makkariin.

 - Mitä meille oikein tapahtui? Bella sanoi ääni säröillen ja antoi viimein kyyneleille vallan.

 - Me luovutimme toistemme suhteen. Me yritimme koko ajan muuttaa toisiamme. Koko aikana me emme ole nähneet toisiamme sellaisena kuin me oikeasti olemme. Sinä olit oikeassa silloin joskus, minä koitin koulia sinusta sopivaa kotirouvaa ja sinä taistelit vastaan, mutta luovutit.

 - Anna anteeksi. Minä menen nyt kaupungille hoitamaan tätä asiaa. Me olemme pyörineet kehää jo liian kauan. Lasten on aika saada hengittää rauhassa.

 Sitten Tuomas lähti ja Bella jäi katsomaan tyhjä ilme kasvoillaan miehen perään.

 Ulko- oven pamahdettua kiinni Bella kaivoi kännykän taskustaan ja soitti siskolleen.

 - Heippa, mitäs sinne? Anna kysyi puhelimen toisesta päästä.

- Me eroamme. Ihan oikeasti, Bella sanoi kyyneleitten vieriessä kasvoillaan.

- Eikä! Voi ei, olen pahoillani. Mitäs nyt?

- En tiedä. Tuomas lähti hoitelemaan asioita.

~

 Pahaa aavistamattomat lapset palasivat väsyneinä kotiin koulusta eivätkä tienneet mitä oli tulossa kun avaisi kotioven.

 - Tulkaahan istumaan, Tuomas kehotti kun lapset saapuivat sisään.

 - Mitä nyt? Siiri ihmetteli ja tunsi miten kylmähiki alkoi valua hänen selkäänsä pitkin.

 - Meillä on teille vähän kerrottavaa. Se saattaa tuntua teistä alussa pahalta, mutta kun totutte tilanteeseen huomaatte, että meidän kaikkien on parempi näin, Tuomas aloitti ja Bella istui vain hiljaa.

 Jesper tiesi heti mitä oli tulossa kun katsoi äitiin. Ja hän tiesi, että sisko tulisi sekoamaan.

 - Me aiomme erota äidin kanssa, Tuomas sanoi viimein rauhallisesti ja katsoi molempia lapsia silmiin.

 Siiri katsoi isään uskomatta korviaan. Yksi katse äitiin riitti kertomaan tilanteen vakavuuden. Äiti itki. Äiti ei ikinä itkenyt. Äiti oli usein kyllä vihainen ja huusi isälle, mutta ei itkenyt.

 - Minä vihaan sua, Siiri lausui ja osoitti sanansa isälleen ja nousi pöydästä.

 - Siiri, odota! Isä huusi, mutta hän juoksi portaat tömistellen alakertaan.

 Isän katsahtaessa Jesperiin tämäkin häipyi omaan huoneeseensa.

 Ensin sulkeutui Jesperin huoneen ovi.

Sitten kuului oven pamahdus alakerrasta.

***

Siinä oli prologi.

Risut ja ruusut sallittuja ja toivottuja :)

Jos joku haluaa ilmoituksen osista niin kommenttia vaan.